Hyvä hoiva alkaa siitä, miten katsomme ihmistä 

Muistisairaan ihmisen kohtaamisesta puhutaan paljon. Puhumme arvostuksesta, itsemääräämisoikeudesta, osallisuudesta ja hyvästä hoidosta. Silti arjen kiireessä saatamme huomaamatta tehdä jotain aivan muuta: alamme nähdä ihmisen hänen diagnoosinsa kautta, kirjoittaa palvelualuejohtaja Johanna Arppe. 

“Hänellä on muistisairaus.”

Sen jälkeen kun tämä virke on sanottu ääneen, hänen tekemisiään, sanojaan ja valintojaan tulkitaan helposti sairauden kautta. Hän on levoton, koska hänellä on muistisairaus. Hän vastustaa hoitoa, koska hänellä on muistisairaus. Hän kysyy samaa asiaa uudelleen, koska hänellä on muistisairaus.

Mutta mitä tapahtuu, jos pysähdymme hetkeksi ennen kuin määrittelemme tilanteen sairauden kautta?

Mitä ihminen yrittää meille kertoa?

Kun muistisairas ihminen kieltäytyy suihkusta, meidän on helppo ajatella, ettei hän ymmärrä omaa parastaan. Mutta ymmärtääkö hän tilanteen samalla tavalla kuin me?

Vieressä seisoo ehkä hänelle vieras ihminen ja kertoo, että nyt pitäisi riisuutua ja mennä suihkuun. Oma koti on saattanut vaihtua hoivaympäristöön. Päivän rytmi määräytyy toisten aikataulujen mukaan, ja päätösvaltaa on kadonnut yksi pieni asia kerrallaan.

Ja sitten ihmettelemme, miksi ihminen vastustaa.

Ehkä hän ei vastusta hoitoa. Ehkä hän yrittää säilyttää jotain itsestään.

Levottomuus, vetäytyminen, vastustaminen tai kieltäytyminen eivät kerro meille vain siitä, mitä ihminen tekee. Ne voivat kertoa siitä, mitä hän kokee. 

Ikääntyneiden hoitotyössä yksi tärkeimmistä taidoista on osata pysähtyä käyttäytymisen äärelle. Levottomuus, vetäytyminen, vastustaminen tai kieltäytyminen eivät kerro meille vain siitä, mitä ihminen tekee. Ne voivat kertoa siitä, mitä hän kokee.

Siksi kysymys ei aina ole siitä, miten saamme ihmisen suostumaan. Parempi kysymys voi olla: mitä voimme tehdä toisin, jotta hänen olisi tässä tilanteessa hyvä ja turvallinen olla?

Tämä näkökulman muutos on pieni, mutta merkityksellinen. Se siirtää huomion ihmisen muuttamisesta meidän omaan toimintaamme.

Hyvä hoiva ei ole tehtävälista

Ikääntyneiden palveluissa on paljon asioita, jotka on tehtävä. Lääkkeet annetaan, ruokailut järjestetään, hygieniasta huolehditaan ja turvallisuudesta vastataan.

Kaikki tämä on tärkeää. Mutta ihminen ei elä tehtävälistan mukaan.

Hyvä hoiva ei synny vain siitä, että päivän tehtävät on hoidettu. Se syntyy myös siitä, että ihminen on tullut kohdatuksi. Onko joku pysähtynyt hänen luokseen ilman, että samalla tehdään jotakin muuta? Onko hänen mielipidettään kysytty? Onko hän saanut tehdä omaa arkeaan koskevia valintoja?

Näissä hetkissä kohtaamisen laatu rakentuu. Joskus se tarkoittaa muutamaa ylimääräistä minuuttia, joskus vain sitä, ettei kiirehditä tilanteen ohi.

Kohtaaminen ei ole hoitotyöstä irrallinen asia. Se on osa hoitoa.

Muistisairaus ei vie oikeutta omaan elämään

Muistisairaus ei poista ihmiseltä tarvetta päättää omasta elämästään. Se ei poista mieltymyksiä, tunteita, läheisyyden tarvetta tai oikeutta tulla kuulluksi.

Kun ihminen ei enää pysty kertomaan sanoin, mitä hän tarvitsee tai mistä hän pitää, meidän on pysähdyttävä kuuntelemaan myös muita viestejä. Ilmeet, eleet, kehon kieli, tutut tavat ja pienetkin reaktiot voivat kertoa paljon siitä, mikä ihmiselle on tärkeää.

Tässä elämäntarina on korvaamaton apu. Kun tiedämme, millaiset asiat ovat olleet ihmiselle merkityksellisiä, voimme tuoda arkeen enemmän tuttuutta, turvallisuutta ja jatkuvuutta. Samalla muistamme, että kohtaamme ihmisen, jolla on oma historia, omat mieltymykset ja oma tapansa olla maailmassa, emme vain muistisairautta.

Ihmisen elämäntarina ei ole hoitotyön taustatietoa. Se on osa hoitoa.

Ihmisen elämäntarina ei ole hoitotyön taustatietoa. Se on osa hoitoa.

Rinnekodeilla haluamme rakentaa palveluita niin, että huomio kiinnittyy myös siihen, mitä ihminen edelleen osaa, haluaa, tuntee ja tarvitsee. Siihen, miten hän voi olla osallinen omassa arjessaan ja tehdä omaa elämäänsä koskevia valintoja myös silloin, kun muisti heikkenee.

Hyvä elämä ei tarkoita sitä, että sairaus voitaisiin poistaa. Se tarkoittaa sitä, että sairaudesta huolimatta ihmisellä on mahdollisuus kokea olevansa turvassa, merkityksellinen ja osa omaa elämäänsä.

Arvostaminen näkyy siinä, miten katsomme ihmistä

Kohtaaminen alkaa jo ennen ensimmäistä sanaa.

Se näkyy siinä, menenkö ihmisen luo vai kutsunko hänet luokseni. Katsommeko toisiamme silmiin? Annanko hänelle aikaa vastata vai täytänkö hiljaisuuden itse?

Meille hiljaisuus voi tuntua pitkältä. Muistisairaalle ihmiselle muutama ylimääräinen sekunti voi olla juuri se aika, jonka hän tarvitsee löytääkseen sanansa. Jos emme anna aikaa, saatamme tulkita hiljaisuuden kyvyttömyydeksi. Kun annamme aikaa, saatammekin kuulla ihmisen oman mielipiteen.

Myös se, miten puhumme ihmisestä, kertoo paljon omasta ihmiskuvastamme. Puhummeko ihmisestä, jonka ymmärtäminen vaatii meiltä enemmän aikaa ja toisenlaisia keinoja? Vai ihmisestä, joka “ei enää ymmärrä”?

Kaikkea ei myöskään tarvitse korjata.

Jos ihminen kertoo odottavansa vuosia sitten kuollutta läheistään, tärkeintä ei välttämättä ole oikaista tapahtumia. Tärkeämpää voi olla kuulla sanojen takana oleva kaipaus.

Joskus juuri siitä alkaa arvostava kohtaaminen.

Millaista vanhuutta haluamme rakentaa?

Muistisairaan ihmisen arvostava kohtaaminen ei ole yksittäinen menetelmä tai koulutuspäivä. Se on ihmiskuva, joka näkyy kaikessa toiminnassamme. Siinä, miten suunnittelemme palveluita, miten johdamme työtä ja mitä pidämme laadukkaana hoivana.

Jos puhumme hyvästä elämästä, sen pitää näkyä myös arjessa. Emme voi sanoa, että ihminen on palveluidemme keskiössä ja samalla rakentaa toimintaa, jossa hänen odotetaan sopeutuvan järjestelmän aikatauluihin, toimintatapoihin ja tehtävälistoihin.

Palveluiden pitää palvella ihmistä, ei ihmisen palveluita.

Palveluiden pitää palvella ihmistä, ei ihmisen palveluita.

Tämä on erityisen tärkeää muistisairaiden ihmisten kohdalla. Kun kyky ilmaista itseään muuttuu, meidän vastuullamme on kuunnella tarkemmin. Kun muistaminen vaikeutuu, meidän vastuullamme on tuntea ihminen paremmin. Kun päätöksenteko vaikeutuu, meidän vastuullamme on etsiä niitä asioita, joista hän voi edelleen päättää itse.

Meidän ei tarvitse tehdä elämästä täydellistä. Meidän tehtävämme on tehdä siitä mahdollisimman hyvä siinä todellisuudessa, jossa ihminen juuri nyt elää.

Muistisairaus muuttaa ihmisen elämää. Se ei muuta hänen ihmisarvoaan.

Siksi hyvä hoiva alkaa siitä, miten katsomme ihmistä.

Kirjoittaja Johanna Arppe työskentelee Rinnekodeilla palvelualuejohtajana.