Lisää läsnäoloa, kiitos! 

Rajoitustoimenpiteiden vähentämisessä yksi vaikuttavimmista keinoista on ihmisen läsnäolo toisen rinnalla. Onko meillä yhteisöinä ja yhteiskuntana valmiutta ja halua rakentaa aitoa läsnäolon kulttuuria? kysyy Rinnekotien palvelualuejohtaja Mirikle Nousiainen blogissaan.  

Lomailin tänä vuonna tammi-helmikuun vaihteessa Keniassa. Loma antoi aivan erityisen mahdollisuuden pysähtyä yhteisöllisyyden äärelle. Vierailu Kiberan slummiin Nairobissa herätti minut pohtimaan, mitä yhteisöllisyys todella merkitsee – ja mitä voisimme oppia siitä täällä Suomessa. Vaikka olosuhteet olivat monin tavoin haastavat, jäi vahvimpana mieleeni ihmisten välinen läsnäolo: arjen selviytymistä ei kannatellut yksilösuoritus vaan yhteisö. 

Sama tunne tuli tutustuessani psykiatriseen sairaalaan Thaimaassa vuosia sitten. Siellä potilas pyrittiin kotiuttamaan mahdollisimman nopeasti – ei siksi, ettei hoitoa olisi arvostettu, vaan koska hänen hoitonsa jatkuvuus perustui yhteisön tukeen. Ajatus on kiehtova: yhteisö kantaa, kun luotamme toistemme vahvuuksiin.  Tämä mielikuva itselleni tulee yhteisöllisestä asumisesta.  

Läsnäolo ratkaisee

Meillä sote-palveluissa yhteisöllinen asuminen on nyt vahvasti esillä keskusteluissa ja palveluntuotannossa. Samalla joudumme kysymään: Mitä yhteisöllisyys tarkoittaa suomalaisessa sote-kontekstissa? Voisiko se olla yhtä luonnollista ja jäsentynyttä kuin yhteisöissä, joissa arki rakentuu toisten varaan jo lähtökohtaisesti? 

Sosiaali- ja terveyspalveluissa resurssit, henkilöstömitoitus ja lainsäädäntö asettavat raameja, mutta esimerkiksi rajoitustoimenpiteiden vähentämisessä yksi vaikuttavimmista keinoista on edelleen hyvin konkreettinen: ihmisen läsnäolo toisen rinnalla. Onko meillä yhteisöinä ja yhteiskuntana valmiutta ja halua rakentaa tätä läsnäolon kulttuuria? 

Onko meillä yhteisöinä ja yhteiskuntana valmiutta ja halua rakentaa läsnäolon kulttuuria? 

Sote-palveluissa tämä näkyy esimerkiksi mitoituksessa: Mitoitukseen voidaan laskea vain sotekoulutettu ammattihenkilö, joka on rekisteröitynyt Lupa- ja valvontavirastoon. Näkisin, että läsnäoloa ja seuraa kykenevät tarjoamaan muutkin. Tällaista palvelua ei kuitenkaan varsinaisesti osteta. Ennen pandemiaa monissa ikähoivan yksiköissä oli myös aktiivista vapaaehtoistoimintaa, mikä vahvisti arjen läsnäoloa ja yhteisöllisyyttä. Nyt tämä on vähentynyt radikaalisti.

Voisiko ajatella, että esimerkiksi ikääntyneiden yksikköön tulisi henkilö lukemaan lehteä ja juttelemaan asukkaiden kanssa, ja hänelle tarjottaisiin kiitokseksi  vaikka lämmin ateria? Tai voisiko jo peruskoulussa olla opintojakso, jossa tavoitteena olisi opetella toisen kohtaamista? Kiinnitämmekö ensin huomion niihin kaikkiin ongelmiin, joita totisesti löydämme  –  esimerkiksi hygieniapassin puutteeseen tai tietosuojaan liittyen – vai alammeko aktiivisesti etsiä ratkaisuja, joiden avulla tämä voisi mahdollistua? 

Sääntelyä vai yhteisön tukea?

Tällä hetkellä olemme rajoitustoimenpiteiden osalta osin laittomassa tilassa, koska laki ei sääntele näitä toimenpiteitä esimerkiksi ikääntyneiden hoivassa. 

Samaan aikaan hyvinvointialueet keventävät palvelurakennetta taloudellisesta näkökulmasta siten, että asiakkaille tarjotaan yhä enemmän yhteisöllistä asumista. Yhteisölliseen asumiseen puolestaan ohjautuu yhä enemmän paljon tukea tarvitsevia asiakkaita, vaikka palvelu ei sisällä ympärivuorokautista läsnäoloa. Samaan aikaan rajoitustoimenpiteisiin liittyvät ohjeet edellyttävät tiivistä, jopa tunnin välein toteutuvaa seurantaa tai sitä, ettei asiakasta saa jättää yksin. Jos siis mietimme yhteisöllisen asumisen mitoitusta ja asiakkaiden tuen tarpeita, ne eivät välttämättä aivan kohtaa. 

Onko ratkaisu rajoitustoimenpiteiden oikeanlaiseen toteutumiseen ennen kaikkea tiukka sääntely? Vai pitäisikö katseet suunnata myös yhteiskuntaamme ja sen mahdollisuuksiin?

Herää kysymys: Onko ratkaisu rajoitustoimenpiteiden oikeanlaiseen toteutumiseen ennen kaikkea tiukka sääntely, jota odotetaan tällä hetkellä kuumeisesti?  Vai pitäisikö katseet suunnata myös yhteiskuntaamme ja sen mahdollisuuksiin – siihen, miten voisimme rakentaa yhteisöjä, jotka tukevat, kannattelevat ja ovat läsnä?  

Rajoitustoimenpiteet on tarkoitettu tilanteisiin, joissa ihminen on vaaraksi itselleen tai muille tai merkittävästi omaisuudelle, vaara on varma ja mikään muu lievempi keino ei auta. Kun elämä on mielekästä ja ympäristö mahdollistaa asioita, eikä kukaan koe olevansa yksin, mitä arvelet, pärjäisimmekö vähemmällä rajoittamisella?  

Olisiko tässä paikka pysähtyä nyt erityisen tarkasti ja pohtia, onko yhteisöllisyys meille vain sana strategiapaperissa vai onko se tapa olla ihminen ihmiselle? 

Mirikle Nousiainen työskentelee palvelualuejohtajana Rinnekodeilla. Hänen vastuullaan on useita vammaisten yksiköitämme. Lisäksi hän on perehtynyt itsemääräämisoikeuden teemoihin.